Valkokulta on aitoa kultaa – hopeanhohdon väri tulee seosmetallista

Valkokulta näyttää hopealta, mutta on pohjaltaan samaa kultaa kuin perinteinen keltakultainen koru.

Mitä on valkokulta?

Valkokulta on kultaseos, jonka valkoinen sävy syntyy seosmetalleista. Se on aitoa kultaa siinä missä
keltakultakin, sillä ero ei ole itse kullassa vaan siinä, mitä puhtaan kullan joukkoon on lisätty.

Puhdas 24 karaatin kulta on luonnostaan lämpimän keltaista ja niin pehmeää, ettei se kelpaa sellaisenaan
koruksi. Siksi valmistajat seostavat sen muilla metalleilla. Valkokullassa nämä metallit sekä kovettavat
seoksen että peittävät kullan keltaisuuden.

Lopputulos muistuttaa väriltään hopeaa tai platinaa. Moni kullanostaja luuleekin valkokultaa hopeaksi,
vaikka esine sisältää huomattavan osuuden puhdasta kultaa.

Kysymykseen siitä, onko valkokulta kultaa, vastaus on yksiselitteinen. Valkokultainen sormus on yhtä lailla
kultaesine kuin keltakultainen, ja sen sisältämä kulta lasketaan samoina grammoina ja karaatteina.

Valkokullan juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun. Sitä ryhdyttiin kaupallisesti valmistamaan vuodesta 1912
alkaen Saksassa, ja se yleistyi 1920-luvun puolivälissä platinaa edullisempana vaihtoehtona.

Kysyntä on kasvanut selvästi viimeisen vuosikymmenen aikana. Nykyään valkokultaa käytetään erityisesti
kihla- ja vihkisormuksissa sekä timanttikoruissa, joissa viileä sävy korostaa kiven kimallusta.

Tarkka koostumus vaihtelee valmistajan mukaan, eikä sitä näe esineestä päälle päin. Sama 14 karaatin
leima voi kätkeä taakseen hyvin erilaisia seosmetalleja.

Valkaiseva seosmetalli on yleensä palladium tai nikkeli

Valkokulta koostuu puhtaasta kullasta ja sen keltaisuutta peittävistä seosmetalleista. Yleisimmät valkaisevat
metallit ovat palladium ja nikkeli. Palladium on noussut suosituimmaksi vaihtoehdoksi, koska nikkelin
käyttöä on rajoitettu. Palladiumseos antaa luonnostaan tasaisen ja viileän valkoisen sävyn.

Seostaminen ei ole pelkkä värikysymys. Puhtaaseen kultaan lisätyt metallit tekevät seoksesta kovempaa ja
kulutusta kestävämpää, mikä on jokapäiväisessä käytössä oleville koruille välttämätöntä.

Tyypillisiä valkokultaseoksia ovat kulta-palladium-hopea sekä kulta-nikkeli-kupari-sinkki. Joskus
valkaisevana metallina käytetään myös platinaa, joka on raaka-aineena kalliimpaa.

Nikkelipohjainen valkokulta on luonnostaan hyvin valkoista, kun taas palladiumseoksissa voi olla lievä
harmaa vivahde. Ero tasoittuu, kun pinta viimeistellään rodiumilla.

Näitä seosmetalleja ei leimata esineeseen. Ilman valmistajan tietoja on silmämääräisesti mahdotonta
sanoa, sisältääkö tietty valkokultakoru palladiumia vai nikkeliä.

Monet valkokultaesineet päällystetään ohuella rodiumkerroksella. Rodinointi eli rodiumpinnoitus antaa
esineelle kirkkaan ja kylmän valkoisen pinnan sekä peittää kullan viimeisenkin keltaisen vivahteen. Rodium
on platinaryhmään kuuluva harvinainen, erittäin kova ja kirkkaan vaalea jalometalli. Sitä käytetään
koruteollisuudessa pääasiassa sen ulkonäöllisten ja suojaavien ominaisuuksien vuoksi.

Rodiumpinnoite kuluu käytössä vähitellen pois. Kun pinnoite ohenee, alta paljastuu kullan lämpimämpi
sävy, ja koru voi alkaa vaikuttaa kellertävältä tai himmeältä. Juuri tästä on kyse, kun kysytään, tummuuko
valkokulta ajan myötä.

Ilmiö ei ole vika vaan pinnoitteen normaalia kulumista. Kultasepät voivat rodinoida korun uudelleen, jolloin
se saa takaisin alkuperäisen hohtonsa.

Pinnoitteen kesto riippuu käytöstä. Päivittäin puettu sormus kuluu nopeammin kuin harvoin käytetty riipus,
joten sormusten rodiointi joudutaan uusimaan useammin. Korun ilmeen voi palauttaa kultasepällä
puhdistuksella ja uudella rodioinnilla. On hyvä muistaa, että huolto on rutiinitoimenpide, joka ei muuta
korun kultapitoisuutta eikä arvoa.

Nikkeliä sisältävä valkokulta voi aiheuttaa iho-oireita nikkeliallergisille. Osittain tämän vuoksi
palladiumpohjaiset seokset ovat yleistyneet, ja rodiumpinnoite vähentää ihon suoraa kosketusta
seosmetalliin. Pinnoitteen kuluessa oireet voivat palata, jolloin korun voi rodioida uudelleen.
Euroopassa korujen nikkelin luovutusta on rajoitettu lainsäädännöllä. Sääntely on omalta osaltaan siirtänyt
valmistusta nikkelistä palladiumin suuntaan.

Leimat kertovat kullan pitoisuuden

Valkokulta leimataan täsmälleen samalla tavalla kuin keltakulta. Leima ilmaisee, kuinka suuri osuus
esineestä on puhdasta kultaa.

Suomessa yleisimmät pitoisuudet ovat 14 ja 18 karaattia. 14 karaatin valkokulta sisältää 58,5 prosenttia
puhdasta kultaa, ja se merkitään leimalla 585. 18 karaatin valkokullassa puhtaan kullan osuus on 75
prosenttia, jolloin leimana on 750. Mitä korkeampi karaattiluku, sitä enemmän esineessä on kultaa ja sitä
arvokkaampi se on.

Karaatti kuvaa pitoisuutta, ei väriä. Sama 585-leima löytyy niin keltakultaisesta kuin valkokultaisesta 14
karaatin korusta, koska molemmissa on yhtä paljon puhdasta kultaa.

Leiman eli merkinnän löytää tavallisesti korun sisäpinnalta, esimerkiksi sormuksen sisäkehältä tai ketjun
lukosta. Kolminumeroinen luku kertoo tuhannesosina, paljonko seoksessa on kultaa.

Valkokullan seosmetalleja ei sen sijaan merkitä mitenkään. Leima paljastaa kultapitoisuuden, mutta ei sitä,
onko valkaisevana aineena palladium, nikkeli vai jokin muu metalli.

Luvut 585 ja 750 ovat tuhannesosia, eli 58,5 ja 75 prosenttia puhdasta kultaa. Suomessa näkee myös
leimoja 375 ja 916, jotka vastaavat 9:ää ja 22:ta karaattia, mutta ne ovat koruissa selvästi harvinaisempia.
Jos leima on kulunut lukukelvottomaksi, pitoisuuden voi määrittää testaamalla.

Valkokultaa on vaikea erottaa hopeasta tai teräksestä pelkällä silmällä. Varmuuden tuovat leima ja
tarvittaessa jalometallitesti, sillä hopealla on omat pitoisuusleimansa.

Puhtaana 24 karaatin valkokultaa ei ole olemassa, sillä valkoinen sävy edellyttää aina seosmetallia. Mitä
korkeampi karaattiluku, sitä vähemmän seokseen mahtuu valkaisevaa metallia ja sitä enemmän pinta nojaa
rodiumpinnoitteeseen.

Korkeampi karaattimäärä ei silti aina tarkoita parempaa korua käytössä. 18 karaatin seos on pehmeämpää
kuin 14 karaatin, joten arkikäytössä juuri 14 karaatin valkokulta kestää kulutusta hyvin. Päivittäin
puettavissa sormuksissa suositaankin usein 14 karaattia juuri kestävyyden vuoksi.

Ulkomailla, esimerkiksi Lähi-idässä, korujen kultapitoisuus on usein korkeampi kuin Suomessa. Kotimaisissa
valkokultakoruissa 14 ja 18 karaattia kattavat valtaosan.

Arvon ratkaisee kultapitoisuus, ei valkoinen sävy

Valkokullan arvo perustuu sen sisältämään puhtaaseen kultaan. Väri ei nosta eikä laske esineen arvoa,
vaikka valkokultaa näkee koruissa harvemmin kuin keltakultaa.

Moni olettaa valkokullan olevan arvokkaampaa juuri harvinaisuutensa takia. Näin ei kuitenkaan ole.
Kun kysytään, onko valkokulta arvokkaampaa kuin tavallinen kulta, vastaus löytyy karaatista. 14 karaatin
valkokultainen sormus on yhtä arvokas kuin 14 karaatin keltakultainen, koska molemmissa on saman verran
puhdasta kultaa.

Seosmetallilla on tähän vain pieni vaikutus. Jos valkaisevana aineena on palladium tai platina, itse raaka-
aine voi olla kalliimpaa kuin keltakullan hopea tai kupari, mutta korun arvo lasketaan silti kultapitoisuuden
mukaan.

Kullan hinta seuraa maailmanmarkkinoita. Jalometallikaupan kansainvälinen kauppajärjestö London Bullion
Market Association julkaisee kullan huutokauppojen virallisen viitehinnan kahdesti päivässä, ja tähän
hintaan perustuvat myös romukullan ostohinnat.

Puhtaan 24 karaatin kullan grammahinta oli kesäkuun lopussa 2026 noin 114 euroa. Valkokullan
grammahinta lasketaan kullan pitoisuuden mukaan, joten sävyllä ei ole laskennassa osaa. Käytännössä 18
karaatin valkokullasta maksettiin tuolloin noin 86 euroa grammalta ja 14 karaatin valkokullasta noin 67
euroa grammalta. Kun maailmanmarkkinahinta liikkuu, liikkuu korvaus samassa suhteessa.

Esimerkiksi viiden gramman sormus 14 karaatin valkokultana sisältäisi kultaa vähemmän ja vastaisi noin 335
euron arvoa kesäkuun lopun markkinahinnalla. Karaattiluku ratkaisee, kuinka suuri osuus painosta on
puhdasta kultaa.

Palladium on itsessään arvokas jalometalli, mutta romukullan hinnoittelu perustuu kullan pitoisuuteen.
Ostaja maksaa kullasta, ei seosmetallin markkinahinnasta.

Painava esine sisältää enemmän kultaa ja tuottaa siksi suuremman korvauksen. Useampi koru kannattaa
arvioittaa kerralla, jolloin kokonaispaino tulee huomioiduksi. Myös rikkinäiset tai vanhanaikaiset korut
kelpaavat, sillä sulatuksessa ratkaisee ainoastaan kullan määrä.

Grammahinta on sama riippumatta siitä, onko koru valko-, kelta- vai ruusukultaa. Ratkaisevaa on
karaattiluku ja esineen paino.

Suomen Kultareservin perustaja Sebastian Rasimus korostaa, että kullan tulee olla "läpinäkyvästi
hinnoiteltua ja vastuullisesti kierrätettyä". Valkokullassa se tarkoittaa hinnoittelua puhtaan kullan määrän,
ei värin perusteella.

Uutena ostettu valkokultakoru on lähes aina maksanut enemmän kuin sen kultapitoisuus romuna. Erotus
selittyy valmistuskuluilla ja muotoilulla, jotka eivät siirry myyntihintaan kultaa myytäessä.

Tunnetun valmistajan tai suunnittelijan koru voi olla käytettynä arvokkaampi korumarkkinalla kuin pelkkänä
kulta-arvona. Sulatettavaksi myytäessä ratkaisee kuitenkin vain kultapitoisuus ja paino.

Vakuutusta tai perinnönjakoa varten tehty arvio poikkeaa usein romukulta-arvosta. Vakuutusarvo perustuu
tyypillisesti korun jälleenhankintahintaan, romuhinta pelkkään kultasisältöön.

Keltakullasta ja ruusukullasta valkokullan erottaa seosmetalli

Kelta-, valko- ja ruusukulta ovat kaikki kultaseoksia, jotka poikkeavat toisistaan lähinnä seosmetallien ja
värin osalta. Kultapitoisuus voi kaikissa olla sama.

Keltakulta on lähimpänä puhtaan kullan luonnollista sävyä, ja siihen seostetaan tyypillisesti hopeaa ja
kuparia. Nämä metallit lisäävät kestävyyttä, mutta säilyttävät lämpimän sävyn, koska kumpikaan ei
vaalenna lopputulosta.

Ruusukulta on kultaseos, jossa puhtaaseen kultaan on sekoitettu kuparia ja yleensä myös hopeaa – ja juuri
kupari antaa metallille sen tunnusomaisen vaaleanpunaisen eli roosanpunaisen sävyn. Kyse ei siis ole
omasta jalometallista vaan seoksesta, jonka arvon määrittää kultapitoisuus eli karaattiluku.

Valkokulta erottuu näistä viileällä, hopeaa muistuttavalla sävyllään. Se muistuttaa päällisin puolin myös
platinaa, joka on kuitenkin eri metalli ja tiheämpää kuin kulta.

Samalla karaattiluvulla valkokulta on yhtä arvokasta kuin keltakulta. Sävy on makuasia, arvo
pitoisuuskysymys.

Valkokullan myynti käy samoin kuin keltakullan

Valkokultaisen korun voi myydä täsmälleen samalla tavalla kuin keltakultaisen. Ostohinta määräytyy
karaatin, painon ja päivän maailmanmarkkinahinnan mukaan. Kun valkokultaa muuttaa rahaksi, värillä ei
ole merkitystä. Sulatuksessa seosmetallit erottuvat ja jäljelle jää puhdas kulta, jonka määrä ratkaisee
korvauksen.

Ajantasaisen grammahinnan eri karaateille voi tarkistaa Suomen Kultareservin kullan hinta -sivulta, joka
seuraa maailmanmarkkinahintaa reaaliajassa.

Ennen myyntiä kannattaa punnita esineet ja katsoa niiden leimat. Rodiumpinnoite tai pinnan kellastuminen
ei vaikuta hintaan, koska arvo lasketaan kultapitoisuudesta.

Valkokullan voi myydä Suomen Kultareserville joko postitse tilattavalla myyntipakkauksella tai kasvotusten
tapahtumassa tai toimipisteessä. Arvion saa maksutta, ja tarjouksen voi jättää hyväksymättä, jos hinta ei
vakuuta.

Myös pienet esineet, kuten yksittäiset korvakorut tai katkennut ketju, kannattaa ottaa mukaan.
Kokonaispaino kertyy usein oletettua suuremmaksi, kun esineitä on useita.

Jos valkokultaisessa korussa on timantti tai muu jalokivi, arvioi Suomen Kultareservi kiven erikseen kullan
lisäksi.